Voihan sipulimaito

Silmäilin kaupassa, joko olisi tarjolla uusia perunoita. Löytyi mullalla kuorrutettuja ruotsinmaalaisia pieniä perunan mukuloita. Eivät ne innostaneet ostamaan.

Lue lisää...

Kevät saapuu siivin

Kevät saapuu siivin
Siipipeilien välkkeessä se saapuu
Ja tuhansien sulkien suhinassa

Siipien alla lämpimät tuulet
Vastatuulen lennättämä irtountuva
Ehkä hiuksilla, nenänpäässä
Ehkä valtameren aalloissa
Tai maailman

Lue lisää...

Avohakkuu

Yksin hylättynä käkkärämänty seisoo
hakatulla aukealla.
Ympärillä myllerretty maa,
tärvelty marjametsä.
Lintujen pesäpuut pätkitty pinoiksi.
Kaikkialla ylitse pääsemätön risukko.

Näetkö puunsiementen lintuparven
lailla raiskiolle pelmahtavan.

Näetkö maasta nousee hennonvihreä
taimimetsä.

Onneksi puut kasvavat.

Tunnetko suojaavan kaarnan rosot,
parantava pihka tarttuu käteeni.

Metsässä kelopuuta koputtelee käpytikka.

Asko Hiljanen

Lue lisää...

Louhen lapsia

Meidän maillemme on joskus joku viisas - siis ulkomaalainen - antanut jännän nimen: Terra feminarum. Se tarkoittaa naisten maata. Eikä meidän pitkälle tarvitse nykyisestä Lieksan keskustasta vaeltaakaan, niin löydämme jo ensimmäisen säilyneen merkin tästä. Heti Pankakosken, tuon kalevalaisina aikoina vielä kesyttämättömänä viranneen, hurjan Kaatrakosken, jälkeen löytyy ensimmäinen lieksalainen Louhivaara, jylhä kalliorinne, jonka oheen on tallentunut esiemon nimi.

Kyseisen Louhivaaran vieressä seisoo Emonvaara vielä edellistäkin jykevämpänä. Ja onpa tämä emo vierittänyt kyyneleensä tai hikikarpalonsa myös läheiseen painaumaan Emonlammeksi. Louhen ja emon läheisyys tuskin lie sattumaa. Eikä varmasti ole sattumaa sekään, että jo yksin Lieksan alueelta Louhelta saaneita paikannimiä löytyy kartasta enemmän, kuin äkkinäinen osaisi kuvitella. Saati sitten koko Pohjois-Karjalan alueelta. Tiirailepa karttaa ja harjoita nimistöntutkimusta.

Lue lisää...

Maailman keskipisteessä

Suurimmassa ja samalla ainoassa paikallislehdessämme julkaistiin mielenkiintoinen artikkeli, jossa kotikaupunkimme oppimiskeskuksen alkemiallis astroloogisesta tiedekunnasta aikoinaan loistavin arvosanoin valmistunut tähtitieteilijä Taavitsainen kertoi kymmenien vuosien aikana tekemiensä ha-vaintojen perusteella tulleensa siihen tulokseen, että Maa on Maailmankaikkeuden keskipiste.

Ja Taavitsainen jatkaa artikelissa sanomalla, että Maa on siis kaiken keskipiste ja pysyttelee vakaasti paikoillaan.

Lue lisää...

Viimeistä viedään

Se oli eilen maanantaina kun halusin taas kerran nähdä uudistuneen kotikaupunkini kauneuden. Eikä sitä kaikkea kauneutta tietenkään maasta nää vaan minun piti kiivetä puuhun. Tiedättehän te hyvät lukijani sen puun, sen viimeisen, siinä kaupungin laidalla.

Jättikö sen siihen joku huumorimieheksi heittäytynyt motokuski, vai unohtuiko se vain leimaamatta joltain susien kannanhoidolliseen mesästykseen kiirehtineeltä metsäinsinööriltä?

Ken tietää ja onko sillä itseasiassa mitään väliäkään, mutta sillä on, että joka nousulla puusta avau-tuva maisema salpaa hengitykseni.

Sitä silmiä hivelevää kannokkoa ja raskaitten metsäkoneiden maahan survomia puunrunkoja ja sy-ville ojille aurattuja kankaansyrjiä riittää aina taivaan rantaan saakka.

Ja kirkkaalla kelillä puusta näkee helposti aina valtakunnan rajalle saakka.

Lue lisää...

Kuolevaisen kahleet

Hän sijoittaa ja ostaa.
Kahmii omaisuutta.

On mainetta ja valtaa.

Hän katsoo taivaanrantaa.
Omaa saartaan vartioi.
Tämä on minun maa,
minun puhtaat vedet.

Lue lisää...

Siemen

Terassipuutarhani tämän kesän avainsana on ollut siemen.

Koronatietoisuus rynnisti maaliskuussa päälle kesken alulla olleita puutarhasuunnitelmiani. Miten riskiryhmäläisenä hoitaisin karanteenista käsin terassini tulevana kesänäkin kukkimaan? Kukkalaatikot paljastuivat lumen alta ammottamaan tyhjyyttään ja kukkaostoksille ei noin vain pääsisikään.

Muistin sitten vanhat siemenkätköni. Minulla on ollut tapana keräillä syksyisin siemenkotia, joissa oletan olevan seuraavana kesänä itäviä siemeniä. Tavallisesti unohdan ne talven kuluessa jonnekin, mutta nyt näin niissä pelastuksen pulmaani. Löytyihän niitä ja alkoi vimmattu kylvöoperaatio. Mikä tahansa pussinpohja kelpasi kokeiltavaksi,itävätkö.  Lempikukkani krassin siemenet olin kerännyt myöhään syksyllä joten arvelin että ne saattoivat olla jo paleltuneita. Annoin niille kuitenkin tilaisuuden näyttää elinvoimansa ja itämistä helpottaakseni upotin ne vesiastiaan - jonne unohdin ne muutamaksi viikoksi. En luovuttanut, vaikka ne olivat jo aika surkean näköisiä, vaan ripottelin ne kukkalaatikkoon mullan alle. Kun lämmin kausi alkoi sieltä nousi parvi pirteitä krassi-pienokaisia ja juuri nyt ensimmäinen heleänpunainen kukka on avautumassa.

Mikä mielenkiintoinen kukkamaailma minulle avautuikaan. Tajusin entistä paremmin mikä merkitys kasvien hoidossa on sillä, että jaksaa odottaa. Kaikki kunnia valmiiksi kasvatetuille puutarhakukille, mutta tunnesuhde siemenestä kasvatetuille on aivan toinen. Jokaisen kukkaruukun ja- laatikon asukkailla on oma kasvutarinansa. Aina ei kaikki onnistu, jokainen siemen ei idä ja jokainen siemen vaatii omat kasvuolosuhteensa, sopivan määrän kosteutta, lämpöä ja valoa. Niiden tarpeita oppii seuraamaan ja se on palkitsevaa, mutta viime kädessä kasvattaja on säiden armoilla, niin tänäkin kesänä.

Päällimmäisenä tuntemuksena minulla on, että jokaisen kasvin "tehtävänä"on jatkaa elämäänsä, vaikka sitten muuntamalla ulkomuotoaan. Liian vähäisessä valossa kasvi muuttuu honteloksi ja yrittää saada valoa kasvamalla liian korkeaksi. Kasvattajan tehtävä on ymmärtää sen sanomaa ja korjata kasvupaikkaa. Unikkoni näyttivät minulle, että täysin toivottoman näköisistä, sisällä alkunsa saaneista taimista voi ulkoilmassa kasvaa upeita, parhaillaan kukannuppuja kasvattelevia unikkoyksilöitä. Hartaasti odotan niiden avautumista täyteen kauneuteensa.

Koronakevääni ahdistava ote lieventyi merkittävästi, kun sain elää sitä tässä kasvamisen ihmeen pienoisvaltakunnassa.

Helvi Ahvenainen

***********************************

Kirjoittaja on Brahean Kriivareiden jäsen.

Kolin kainalossa

Elokuinen ilta on hämärtynyt. Äsken vielä vinttikaivon varsi kolkkasi, kun äiti nosti vettä sangolla ja täytti saavia vedellä. Nyt äiti on kärrännyt vesisaavin kasvimaan laitaan ja kastelee porkkanapenkkiä.

 -Illalla auringon laskeutuessa tai aamulla varhain on hyvä kastella. Vesi imeytyy paremmin maahan, kun aurinko ei porota ja kuivaa, äiti selittää.

Lue lisää...

Roskakuski

Käyn Ahlman opiston (entinen Oriveden opisto) proosan kirjoittamisen jatkokurssia. Saimme opettajaltamme, Taija Tuomiselta, kirjoitusharjoituksen sähköpostissa näin korona-aikana, kun kokoontumaan emme pääse.

Aiheena oli kirjoittaa ihmisestä, jolla on erikoinen harrastus tai päähänpinttymä. Minun ei tarvinnut lähteä kauas sellaista henkilöä etsimään – se löytyi minusta itsestäni.

Lue lisää...