Kolin kainalossa

Elokuinen ilta on hämärtynyt. Äsken vielä vinttikaivon varsi kolkkasi, kun äiti nosti vettä sangolla ja täytti saavia vedellä. Nyt äiti on kärrännyt vesisaavin kasvimaan laitaan ja kastelee porkkanapenkkiä.

 -Illalla auringon laskeutuessa tai aamulla varhain on hyvä kastella. Vesi imeytyy paremmin maahan, kun aurinko ei porota ja kuivaa, äiti selittää.

Mutustan äidin tekemää voileipää Kankaalan mökin portailla. Portaat on tehty karkeasta puusta, ja housujen läpi tunnen tikkujen pistelevän. Vedän portailla olevan maton takamukseni alle.

-Miten päivä meni, äiti kyselee.

-Hyvin. Pelattiin kymmenen tikkua laudalla, sanon.

-Tuossako Vanhan tuvan pihalla? Ketkä olivat mukana?

-Pirkko ja Leila ja Eila ja Heikki ja …

Äiti ei enää kuule. Hän on kiepsahtanut sisälle mökkiin. Avannut ikkunan ja oven selälleen tuulettaakseen savua. Hella savuttaa taas. Äiti oli polkenut pyörällä työpäivän päätyttyä kuusi kilometriä Lieksasta Kankaalaan, sytyttänyt tulen hellaan, laittanut perunakattilan liedelle ja ryhtynyt veden hakuun kastellakseen kasvimaata.  Hellan palavista puista tuleva savu ei löydä tietään hormiin. Menen kyyryssä sisälle. Hieron savun sokaisemia silmiäni. Äiti avaa hormin sivuluukun ja polttaa siellä sanomalehden suikaleita.

-Älä hätäile, kohta se savu hälvenee, äiti sanoo. -Ei tässä kauaa mene, niin päästään syömään. Paistan sitten lettuja jälkiruuaksi.

Kankaalan mökki oli ollut alkujaan vanhan tuvan sauna. Äitini veli Leo Honkanen oli saunasta rakentanut perheelleen mökin, jonka äiti myöhemmin osti kesäpaikaksemme Leon muutettua Helsinkiin työn perässä. Vanha tupa oli ollut mummon lapsuuden koti. Kylä oli rakentunut Vanhan tuvan ympärille. Minulle ihmeellinen kylä, sillä kaikki olivat sukulaisia keskenään ja minunkin sukulaisiani, Partasia, kuten mummokin omaa sukuaan. Lapsi kun olin, en tarkalleen sukulaisuussuhteita osannut kartoittaa. Kylä oli ollut vireä ja siellä oli ollut paljon yhteistoimintaa. Teatteriakin oli tehty. Sain iäkkäältä Antilta tuohivirsut ja tuohikontin, jotka olivat jääneet muistoksi kyläläisten esittämästä Aleksis Kiven 7 veljestä näytelmästä. Olin jo tuolloin, alle 10-vuoden ikäisenä, kunnostautunut runojen lausujana Lieksan kauppalassa eri tilaisuuksissa ja tehnyt satuja näytelmiksi koulussa. Koin velvoittavaksi jatkaa kylän perinteitä, ja johdollani me lapset järjestimme kyläjuhlia.

Savu on haihtunut, perunat kypsyneet ja äiti tehnyt läskisoosia ja paistanut lettuja. Syötyämme kiedon paksun villatakin ympärilleni ja palaan portaille istumaan. Elokuun ilta on viilentynyt.  Kuu on noussut ja ohrapelto lainehtii keltaisena. Äiti kastelee nauriita. Tähtiä syttyy hiljalleen taivaalle.

-Äiti, katso, tuo tuolla matalalla, osoitan sormellani taivaan rantaa.

- Tuolla on iso kirkas tähti ja se tähti tuikkii, vilkuttaa meille!

Äiti nostaa katseensa maasta, tähyää sormeni osoittamaan suuntaan.

-Ei se ole tähti, se on Kolin maston valo, äiti toteaa.

-Koli? Mikä se on?

-Se on sellainen näköalapaikka, korkea kallio. Olet sinäkin siellä käynyt, et vain muista, olit niin pieni.

Siellä on Ukko-Koli, Akka-Koli ja Paha-Koli, äiti jatkaa mietteliäästi ja ääni mataloituu.

Minua alkaa pelottaa, käsivarsien iho menee kananlihalle.

-Paha-Koli? Äiti, mitä siellä on?

-Mitäpä siellä.  Hyvähän meidän täällä on, Kolin kainalossa. Ei meillä ole mitään hätää.

Inka Kivi

***********************************
Kirjoittaja on Brahean Kriivareiden jäsen