Pihassani kukkii orvontädyke

Ai, onko tuon niminen kasvi jokin harvinainen, erityisen kaunis yksilö, kun oikein pitää mainita? Ei ole. Luultavasti kaikki ovat sen joskus nähneet, mutta mikään katseenvangitsija se ei todellakaan ole, tuskin erottuu pihanurmen yleisestä vihreydestä varsinkaan kun piha on nykyisin tapana siistiä ennen kuin yksikään villi kukkanen on ennättänyt nostaa päätään. Nimikkokukkamme tunnistaa parhaiten, jos ne kasvavat ryhmissä jolloin vaaleat, hiukan siniseen vivahtavat kukkarykelmät pääsevät esiin.

Käyn joka kevät pienen taistelun rivitalopihani luonnonkukkien puolesta.
Hyvin hoidetun rivitalopihan käytäntöön näyttää kerta kaikkiaan kuuluvan, että ruoho matalaksi ainakin kerran tai pari viikossa. Kukaan ei ennätä nähdä sitä lajirunsautta, mitä tavallinen pihanurmikko pitää sisällään, tai pitäisi, jos siisteyssäännöksemme eivät olisi niin armottomat. Minä olen niitä ihmisiä, joille kesä on ennen kaikkea mahdollisuus ”katsella kedon kukkia”, mihin Iso Kirja jopa kehottaakin. Viime kesänä rivitalomme vanhoja pensasaitoja karsittiin runsaasti. Niiden alle jäi kuolleen näköistä mustaa maata, ja ei ensin ollut mikään ilo silmälle, kunnes siihen kuin taiottuna pomppasi huikea lajirunsaus. Jokainen yksilö erottui kauniisti tummaa taustaansa vasten ja kehittyi sitten kukkaan. Nyt suojelin kappaleen tuota rehevöitynyttä kasvipaljoutta kesäilokseni.

Odotan joka kevät tätä aikaa, jolloin yksi ja toinen näistä kesäystävistäni vuorollaan näyttäytyy, jos talvi on ollut suotuisa. Yllätyksiä on aina. Päivänkakkara ei ilmestykään entiselle paikalleen tai joku laji on suorastaan villiytynyt lisääntymään. Taistelu elintilasta riepottaa kukkamaailmaakin.  Ilokseni samaan heimoon kuuluvat orvontädyke ja tavallisempi nurmitädyke ovat hyvin esillä tänä kesänä pihassani. Kolmas tuntemani tädykelaji on tähkätädyke, joka viihtyy lähellä vettä. Luin juuri, että tädykkeitä tunnetaan maailmassa noin viisisataa lajia. Mielenkiintoista, että vihonviimeinenkin rikkaruoho on ollut kasvitieteilijöiden mielenkiinnon kohteena ja saanut jopa oman nimen. Orvontädykkeen tieteellinen nimi on Veronica. Kautta aikojen myös tavan kansalaisia ovat luonnonkukat kiinnostaneet. Kukkiin on liittynyt erilaisia uskomuksia, kuten esimerkiksi juhannustaiat Kansa on ollut kekseliäs antamaan kukille niiden ominaisuuksia kuvaavia nimiä – kissankello, päivänkakkara. Maariankämmekkä- nimellä muistetaan neitsyt Mariaa. Lapsuudestani muistan kuivahkossa maaperässä kasvavan kukan, jota nimitimme ”ämmänkukkaroksi”, todennäköisesti olimme sen itse keksineet.

Mutta minne kukat kadonneet? Muutkin kuin minä ovat kaipailleet edes tienvarsien luonnonkukka – idylliä, kun niitä varsinaisia kukkanurmikoita ei enää juuri näe. Ymmärrän, että tienvarret aikanaan ”siistitään”, mutta miksi juuri parhaaseen kukinta-aikaan? Tienvarren kukasta voi jollekulle olla iso ilo. Luonnonkukkien palauttamisesta on  nyt kuultu laajempikin haaste.
Viimeistään tämän kesän alussa on levinnyt tietoisuuteemme maailmanlaajuinen huoli luonnonkukkien lajien vähenemisestä ja samalla hyönteispölyttäjien vähentymisestä. Käsillä on meitä kaikkia koskeva asia, jonka korjaamiseksi on jo tiettävästi ryhdyttykin toimiin. Luonnonniittyjen palauttaminen on selkeä välttämättömyys, jonka parissa tulevaisuudessa riittää töitä – jossain muodossa toivottavasti jokaiselle.



Helvi Ahvenainen

Kirjoittaja on Brahean Kriivareiden jäsen.